Sirkka-Liisa Halme, terveystieteiden tohtori, yliopettaja, Oulun seudun ammattikorkeakoulu, sosiaali- ja terveysalan yksikkö

Synnyin maaliskuussa 1945 Tuomiojan kylässä, Paavolassa, perheeni neljäntenä lapsena ”iltatähtenä”. Oikeasti olen kolmannen polven oululainen, mutta sattuma ohjasi kotiväkeni Paavolaan muutamiksi vuosiksi sodan loppumisvaiheessa ja ollessani 2,5- vuoden sitten takaisin Ouluun – tai oikeammin Oulujoelle. Kouluni olen aloittanut Oulujoella ja ylioppilaaksi kirjoitin Oulussa keväällä -64.

Miksi Suvi?

Olen mietiskellyt ja tutkaillut, miksi kannatan ja olen kannattanut Sinua Suvi ja mistä saakka olen Sinua kannattanut? Tuohon viimeiseen asiaan en osaa vastata, en jaksa muistaa, milloin sait ääneni ensimmäisen ensi kerran. Ehkä se oli kauan sitten, jolloin vaalikuvassasi taisi olla vaalea pitkähiuksinen nuori. Noita äänestyskertoja on ollut useita – enemmän kuin vaaleja sitten vuoden 2007. Olet tullut minulle tutuksi alun alkaen varmaan ihan vaalimainonnan kautta, sitten kollegojen ja ystävien puheiden myötä. Esim. Oulun seudun ammattikorkeakoulun terveysalan Oulaisten toimipisteessä toki tiedettiin ammatillisen koulutuksen kuntayhtymän hallituksen puheenjohtaja ja tietysti hänet tunnetaan myös Oulun sosiaali- ja terveysalan yksikössä. Viimeisin neljän vuoden aikana olen saanut käydä kanssasi ajatusten vaihtoa useiden sähköpostiviestien kautta. Se on ollut minulle suuri ilo – samoin ilo on tavata ja kuulua tukijoukkoihisi.  Siis miksi Suvi?

Hän on luotettava.

Hän on tunnollinen ja tarkka työssään.

Hän on lämminsydäminen jokaisen parasta ajatteleva tasa-arvon kannattaja, mikä näkyy hänen toiminnassaan.

Hän on asiallinen, asiantuntija nykyisellä työsarallaan viestintäministerinä.

Suvilla on myös selkeä näky tämän päivän yhteiskunnallisesta tilanteesta ja tilanteen mukanaan tuomista muutos- ja kehittämistarpeista niin sosiaali- ja terveydenhuollon kuin koulutuksen alueelta. 

Suvi huomioi asiat niin syrjäseutujen kuin isojen taajamienkin näkökulmasta.

Pohjoinen Suomi tarvitsee todella Suvia ja hänen osaamistaan sekä hänen poliittista työn mukanaan tuomaa kokemusta.

Kuka minä olen, lastenhoitajana ja sairaanhoitajana

Hoitotyöni alkoi Helsingin Lastenlinnasta tai oikeastaan Välivainion lastentalosta Oulusta ja johti sitten Rovaniemen kautta takaisin kotiseudulle. Työskennellessäni Lapin keskussairaalassa synnytys- ja keskososastoilla opin ymmärtämään sen, että tuntureiden ja vaarojen takana – hyvinkin kaukana on elämää ja ihmisiä - ja yhteydet sinne ovat kuvaamattoman mutkikkaita. Mieleeni jäi äiti, joka lähti kotiin vastasyntyneen lapsensa kanssa 40 asteen pakkasessa - viimeiset puolensataa kilometriä oli matkattava moottorikelkalla tai poronkyydillä. Tuolloin tuli vastaan tilanteita, jolloin ei suomenkieli riittänyt – olisi pitänyt kyetä viestimään saameksi tai norjaksi. Koin tuona aikana laajan Lapinmaan ja sen ihmisten lumon ja viehätyksen – siellä oli ”helppo hengittää”.  

Vanhempieni ikääntymisen ja sairastelun myötä muutin 70-luvun alussa Ouluun ja työhön ensin Oulun lääninsairaalaan ja sitten Oulun yliopistollisen sairaalan lasten ja nuorten klinikkaan. Tuohon aikaan liittyi kuoleman kohtaamisia niin työn kuin oman elämänikin puitteissa. Molempien vanhempieni elämä päättyi lyhyen ajan sisällä. Lasten parissa työskennellessä kohtasin pitkien etäisyyksien ja kieliongelmien maailman. Oulun yliopistollinen sairaalahan vastaa vaativan erikoissairaanhoidon hoitoyksikkönä hoitamisen haasteisiin lähes puolen Suomen alueella. Lapsipotilaiden ja heidän vanhempiensa äidinkieli vaihteli suomen-, ruotsin- ja saamenkielen välillä.  Turistien liikkumisaikoina kieliskaalaa olisi tarvittu vielä enemmänkin.  Toki pelkkä suomenkieli riitti yleensä. Lapin lapsen ikävä kotiin ”kairaan” oli joskus suunnaton. Tämän päivän teknologialla tuota ikävää varmaan pystytään tai ainakin pystyttäisiin lievittämään. 

Psykiatriseksi sairaanhoitajaksi opiskelin 80-luvun puolivälissä. Hoitotyö jatkui psykiatrian klinikan suljetuilla osastoilla ja myös mielenterveystoimistossa Siikalatvan alueella. Se maailma oli minulle aivan uusi. Opin lisää toisen avun tarpeessa olevan ihmisen rinnalla kulkemista.

Työni sairaala maailmassa jatkui lähes pari kymmentä vuotta. Olen nöyrän kiitollinen noista vuosista – ne antoivat hyvän perustan työskentelylle terveysalan koulumaailmassa.

Minä opiskelijana ja opettajana

Sairaanhoitajaksi opiskeluni myötä heräsi into edelleen kouluttautumiseen. Aloitin hoitotieteen opiskelun Oulun yliopistossa syksyllä -89 tavoitteena terveydenhuollon opettajan tutkinto. Samanaikaisesti aloitin tuntiopettajana Oulaisten terveydenhuolto-oppilaitoksessa. Seurasi kahdeksan vuoden mittainen uraputkimatka – opiskelua ja työtä. Asuin nuo vuodet Oulaisissa. Minulla lienee ollut pakkomielle opiskella eteenpäin vai olisiko ollutkin ammattikorkeakouluun siirtymisen mukanaan tuoma tarve ”käydä yliopisto läpi”. Ammattikorkeaan tarvittiin tieteellisen jatkotutkinnon suorittaneita opettajia. Vieraalla, pienellä paikkakunnalla oli hyvin aikaa opiskeluun. Opiskelijoilta tuli palautetta, ”Sirkkis hän on niin kuin yksi meistä vain, hän rockia rakastaa ja öisiä katuja…”.

Kun oma opiskelijan roolini päättyi, muutin takaisin Ouluun. Työni on jakautunut Oulun sosiaali- ja terveysalan yksikön ja Oulaisten hoitotyön osaston kesken. Työn luonne myös on muuttunut kehittämispainotteisemmaksi. Kohteena on ollut: yliopiston ja ammattikorkeakoulun yhteistyön kehittäminen hoitotiede / hoitotyö alueella mm. yhteisten opetusmahdollisuuksien ja tutkimus- ja kehittämishankkeiden mahdollisuuksien selvittäminen. 

Vanhustyöhön olemme kehitelleet nyt kansainvälistä hanketta palvelujen kehittämisen, vanhustyön osaajien kouluttamisen ja vanhustyön tutkimuksen alueelle. Teknologia ja uudet viestintäpalvelut kuuluvat oleellisena osana ikääntyvien tulevaisuuden palveluihin. Suomi ikääntyy Euroopan maista nopeimmin ja Italia tulee perässä – siis näiden maiden yhteistyö voisi olla hedelmällistä. Oletan, että yhteistyö Italian kanssa toisi meille Välimeren maille tyypillistä perhe- ja sukukeskeisyyttä ja ikääntyvän elämän kunnioittamista. Yhden meillä tehdyn opinnäytteen mukaan lähihoitajiksi opiskelevat maahanmuuttajanuoret näkivät suomalaisen vanhusten hoidon hyvänä, koska se on laeilla säädeltyä. Itse näkisin sen hyvänä perustana, mutta vasta työlleen omistautuneet työyhteisöt ja sydämellä työskentelevät ammattitaitoiset hoitajat takaavat laadun. 

Opetuksen alueella yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa viime vuosina tehtyjen analyysien mukaan näyttäisi olevan sekä yhteisen opetuksen mahdollisuuksia että myös mahdollisuuksia poistaa opintojen päällekkäisyyksiä ja näin lyhentää opiskeluaikoja. Yhteisiä opetusalueita voisi olla esim. etiikassa, tutkimus- ja kehittämistyön perusteissa, tilastotieteessä, kielissä, lääketieteessä jne. Opiskeluputkia voisi todennäköisesti lyhentää joustavammalla liikkuvuudella tiedekorkeakoulujen ja ammattikorkeakoulujen välillä. On vähän ristiriitaista puhua duaali-mallista, kun alempi ammattikorkeakoulututkinto on perusta tiedekorkeakoulun opinnoille terveystieteiden alueella. Tehtyjen analyysien mukaan näyttää siltä, että koulutusta ohjaavia lakeja tulisi tarkastella uusiksi, jos halutaan uudistuksia opiskeluputkien lyhentämiseksi.

Tulevaisuuden visiota tarvitaan aina. Olemme isojen haasteiden edessä sen suhteen, miten pystymme turvaamaan tulevaisuuden palvelut, saatavuuden ja työvoiman näiden palvelujen tarjoamiseksi. Monikulttuurisuus tulee lisääntymään niin terveydenhuollon asiakkaiden kuin ammattilaistenkin joukossa. Alan työntekijän tarvitsevat entistä enemmän hyvinvointiteknologian osaamista. Toisaalta he tarvitsevat kirkasta näkyä terveys- ja sosiaalipalvelujen arvomaailmasta ja kykyä toimia noiden arvojen mukaan. – Omana tulevaisuus visiona pohdiskelen vielä opiskelun ja tutkimuksen mahdollisuuksiakin.

Elämä on muutakin kuin työtä

Matkalla tarvitaan lepopaikkoja ja virkistäytymistä – siis harrastuksia ja vapaa-aikaa. Nuoruusaikani ja vielä aikuisena nuorenakin harrastuksiini kuului partiotoiminta, mikä varmaan ilmenee vielä tämän päivän ”elämän filosofiassani”. Merkittävä voimanlähde matkani varrella, Oulujoen rannalla kasvaneena, on ollut itse se joki – uiminen, veneily ja onkiminen kesällä ja hiihtäminen talvella.  Vedenäärellä on vain ollut hyvä olla – pohdiskella syntyjä syviä. Uiminen kuuluu vieläkin lähes päivittäin ohjelmaani – veden lämpötila voi vaihdella – kesällä kilometri aamu-uintia ja talvella muutama kymmenen metriä kylmyyden ja avannon sallimissa rajoissa. Lisäksi runot ovat hyvä arjen mauste.  Parhaita voiman lähteitä ovat kuitenkin toimivat ihmissuhteet pienen sukuni, läheisten ystävieni ja ennen kaikkea ihanien, nyt jo aikuisten kummilasteni kanssa. Hoitotyön aikaan olin aktiivinen toimija seurakunnassa erilaisissa vapaaehtoistoiminnoissa. 

Politiikka ei ole ollut kovin näkyvästi mukana elämässäni – mutta ajatteluni on mielestäni aina ollut kokoomuslainen, mikä johtunee pitkälti muutamista kouluajan opettajista mm. entisestä, nyt joulun alla 95-vuotiaana poisnukkuneesta rehtorista, joka viime vuosina oli minulle myös hyvin läheinen ystävä. Vaikka en olekaan näkyvästi osallistunut politiikkaan, niin äänestämistä en ole voinut unohtaa. Eihän sitä voi tehdä, se ajatus iskostui minuun heti nuorena – olin kasvanut isänmaallisuuteen. Henkilökohtaisia töytäisyjä sitoutumisekseni politiikkaan minulle tuli mm. kahdessa viimeisessä virkahaastattelussa. Hakiessani opettajan virkaa Oulaisten terveydenhuolto-oppilaitoksesta ammatillisen koulutuksen lautakunnan eräs jäsen kysyi: minkä päivälehden luet ensimmäisenä aamulla? Vastaus, Kalevan taisi osoittaa jotain poliittisesta kannasta, mutta myös alueellisesta sitoutumisesta.  Sain viran, vaikka vastaus oli varmaan ”vähän ei toivottu”. Myöhemmin yliopettajan virkahaastattelussa kysyttiin poliittisesta toiminnastani.  Vastaukseni, ei sitten oikein mitään, oli varmaan ”yhtä ei toivottu”, mutta virka tuli. Kysyjä kyllä totesi asian olevan korjattavissa. Sitä korjausta tässä nyt yritän tehdä.