Viestintäministeri Suvi Lindén

Arvoisat juhlavieraat,

"Kirja voi olla räjähdysainetta, se voi olla vaarallista huumausainetta, se voi olla henkisen ruuansulatuksen turmelevaa siirappihilloa.... oikea kirja voi, ei vain antaa tietoa, vaan myös kohottaa lukijan aivan toiseen henkiseen ilmapiiriin, haltioittaa, antaa elämälle kirkkautta ja rauhaa."

Näin kirjoitti Helle Kannila viime vuosisadalla Naisen ääni -lehdessä eikä ajatus ole hitustakaan vanhentunut. Vaikka elämme tietoyhteiskunnassa, missä tekniikalla ja internetillä on yhä keskeisempi rooli, on perinteisen kirjan rooli pysynyt suorastaan järkähtämättömänä. 

Suomessa tiedon saatavuus on kansalaisillemme vahva ja perustavaa laatua oleva perusoikeus. Meillä on aina painotettu avoimen tiedon saannin tärkeyttä. Kyse on hyvinvoinnin edistämisestä, kansallisen identiteetin vahvistamisesta ja kansainvälisestä kilpailukyvystä. Ennen kaikkea kyse on demokratiasta ja osallistumisesta, oikeudesta tietoon, elinikäisen oppimisen tarpeesta, kansalaistaidoista ja osaamisesta – ylipäätään elämänlaadusta.

Varhaisimmat kotimaiset kirjastot olivat kansainvälisen esikuvan mukaan luostarikirjastoja ja kirkkojen kirjakokoelmia. Ensimmäisiä lukuseurojen esimuotoja toimi Suomessa jo 1600-luvulla ja 1700-luvulla niitä oli jo eri puolilla maata. Isommissa kaupungeissa toimi myös maksullisia lainakirjastoja.

Kansallisen heräämisen myötä ymmärrettiin myös yleisten kirjastojen tarve. Sivistysaatteen nimissä ryhdyttiin edistämään kansankirjastotoimintaa. Kansankirjastoja perustivat hyväntekeväisyyden nimissä lähinnä papisto ja ylioppilaat. Työväenliikkeen myötä 1800-luvun lopulla syntyi myös nk. työväenkirjastoja. Amerikasta saapui ajatus yleisistä kirjastoista, joka johti nykymuotoisen yleisen kirjastolaitoksen kehittymiseen 1900-luvun alussa.

Yleiset kirjastot ovat saaneet valtionapua vuodesta 1921 alkaen. Vuonna 1928 annettu ensimmäinen kirjastolaki vahvisti yleisten kirjastojen roolin osana suomalaista sivistysjärjestelmää. Toinen kirjastolaki annettiin vuonna 1961 ja nykyisin voimassa oleva laki on peräisin vuodelta 1998.

Kirjasto on olennainen osa kansalaislähtöistä tietoyhteiskuntaa. Juuri yleinen kirjasto edustaa kansalaiselle tiedon saatavuutta, tasavertaista pääsyä tiedon ja kulttuurin lähteille riippumatta siitä, missä asumme tai mikä on koulutus- tai osaamistasomme. Suomessa yleiset kirjastot ovat helposti saavutettavissa ja niihin on helppo tulla. Kattava kirjastolaitoksemme on suomalaisen sivistyksen peruskivi.

Kirjastot ovat eniten käytetty kunnallinen palvelu ja niiden suosio on vankka. Kirjastojen käyttö- ja lainausluvut ovat kansainvälistä huippuluokkaa. Fyysiset käynnit ja lainaus lisääntyvät vuosi vuodelta, vaikka rinnalle ovatkin tulleet rajusti kasvavat www-käyntien määrät. Kansalaiset ovat ottaneet kirjastot omakseen myös paikkana, jossa on matala kynnys käyttää tietotekniikkaa. 

Kirjastojen merkitys tiedollisen ja muun syrjäytymisen estämisessä kasvaa koko ajan. Kirjojen lukemista ja ostamista mittaavien tutkimusten mukaan koulutustason nousu lisää halukkuutta ostaa ja lukea kirjoja. Koska Suomessa yhä useammalla on jokin ylemmän asteen tutkinto, näyttää tätä taustaa vasten kirjan tulevaisuus Suomessa varsin turvatulta.

Hyvät kuulijat,

Vaikka kirjastojen tehtävä onkin laajentunut, niiden perinteinen kulttuuri- ja sivistystehtävä ei katoa. Se yhdistyy moderniin tiedonvälittäjä- ja neuvontatehtävään. Seurauksena on hybridikirjasto – kirjasto, joka on yhtä aikaa alueen kulttuurikeskus, laatuportaali, johon kerättyä henkistä pääomaa kansalaiset voivat käyttää eri tilanteissa eri tavoin joko paikan päällä tai verkon välityksellä. Tämä onkin melkoinen haaste kirjastoille. 

Tietoyhteiskunnassa kirjastot tarjoavat perinteisen kirjastoaineiston lisäksi verkkopalveluja ja verkkoaineistoja. Kirjastotilan funktio "kansalaisen olohuoneena ja demokratian paikkana" korostuu, mutta olohuoneessa on monia eri puolia: hiljaisia tiloja, työskentelypisteitä, tietokonein varustettuja työasemia tai pistäytymispaikkoja sekä oleskelutiloja. 

Tällaisen hybridikirjaston olemukseen kuuluu mm. uudenlaisten aineistojen ja asiakaspäätteiden määrän kasvattaminen. Teknologia ei kirjastossa ole itseisarvo, vaan välttämätön työväline, jolla mahdollistetaan mielekkäiden kulttuuri- ja kirjastopalvelujen saatavuus ja tuodaan verkkotieto lähelle jokaista suomalaista. Kirjastot tarjoavat opastettua saavutettavuutta. Kirjastoon sijoitettu tietokone ei ole vain kylmä piste, vaan asiakkaat saavat ohjausta eri tarpeisiin. Kirjaston henkilökunta koostuu korkeasti koulutetuista tiedonhankinnan ja kaunokirjallisuuden sekä sen opettamisen ammattilaista, jotka palvelevat asiakkaita mitä moninaisimmissa tehtävissä.

Kirjastojen teknisen varustuksen riittävyydestä tulee huolehtia. Kansallinen laajakaistastrategia tulee turvaamaan nopeat tietoliikenneyhteydet kaikkiin kirjastoihin. Jatkuvasti kasvava informaatio- ja tietotulva asettaa tavalliselle kansalaiselle aivan uusia vaatimuksia tiedonhallintataidoissa. Erilaisten selvitysten ja kokemusten mukaan asiakkaat tarvitsevat yhä enemmän opastusta ja ohjausta. 

Nuoret ja työelämässä olevat ovat tietoteknisten laitteiden ja ohjelmien hallinnassa auttamattomasti edellä vanhempaan ikäpolveen kuuluvia. Kansalaisten välisen tasa-arvon vahvistaminen on keskeinen tavoite kansallisessa tietoyhteiskuntapolitiikassa. Kaikilla tulee olla mahdollisuus hankkia tieto- ja viestintätekniset perustaidot, medialukutaito sekä valmiudet sähköisten ja muiden tietoyhteiskunnan palveluiden käyttämiseen. Tähän tulee kiinnittää huomiota. 

Hyvät naiset ja herrat,

Internet on siis saattanut tiedon yhä useamman saataville, ja samalla se on myös ruokkinut tiedonnälkää ja levittänyt ajatuksia. Vaikka viestintä on lisääntynyt samalla kun viestintäteknologia on muuttunut, ei kaikkea sentään vielä saa netissä surffaamalla. Itse näkisin asian niin, että uudet viestintämahdollisuudet eivät suinkaan ole syrjäyttäneet vanhoja, vaan ne ovat tulleet siihen rinnalle. Näinhän on käynyt esimerkiksi elokuvan ja kirjan suhteelle: suositun elokuvan löylyissä myös elokuvaan liittyvät kirjat pääsevät kipuamaan myyntitilastoja ylöspäin. Samanaikaisesti kun ihmisiä uhkaa informaatioähky, kaivataan todellisia elämyksiä. Lukeminen on yksi niistä. Siksi uskallankin veikata, ettei kirja tule katoamaan.

Välillä on jopa pelätty lasten ja nuorten lukuinnostuksen lopahtamista. Tämä on turha huoli. Lasten- ja nuortenkirjojen myyntiluvut ovat iloista luettavaa. Osaltaan lukuintoon on eittämättä vaikuttanut Harry Potter -kirjojen valtaisa suosio. Vaikka Harry Potterin suosio tuskin tulee säilymään samanlaisissa megalomaanisissa luvuissa ja suorastaan hysteriassa vuodesta toiseen, uskon, että tilalle tulee aina uusia "pottereita". On ollut myös ilahduttavaa kuulla, ettei lasten ja nuorten kirjavalikoimassa tarvitse tyytyä yksipuoliseen tarjontaan, vaan valikoima on runsas.

Uusi tekniikka ei siis todellakaan automaattisesti tarkoita vanhan katoamista. Netti ei ole väljähdyttänyt perinteisen kirjan lukemisen euforiaa vaan päinvastoin. Arviot ja keskustelut kirjoista netissä innostavat lukemaan ja kokemaan – tekemään itse omia arvioita tai hankkimaan lisätietoa. 

Hyvät kuulijat,

Suomalaista yhteiskuntaa on rakennettu lukemisen ja oppimisen perustalle. Tässä kirjastoilla on ollut oma merkittävä roolinsa. Esitän sydämelliset onnitteluni valtiovallan puolesta 150-vuotiaalle Kuusamon kirjastolle. Lisäksi haluan kiittää siitä merkittävästä työstä, jota kirjasto henkilökuntineen on tehnyt kirjastotoiminnan, kirjallisuuden levityksen, lukemisharrastuksen sekä sananvapauden edistämiseksi. 

Toivotan kaikkea hyvää ja menestystä tärkeälle työllenne myös jatkossa!